Tulevaisuushuolia

"Minusta ei tule mitään, enkä tule koskaan pääsemään kunnon töihin!" Taisteleeko joku muu samanlaisten tuntemusten kanssa? Onnittelen niitä, jotka jo 9. luokalla tiesivät mitä elämältään haluavat. Suunnitelmat olivat selkeinä edessä ja unelma-ammatti oli aivan täysin varma. Vielä enemmän onnittelen niitä, joilla nämä samat haaveet ovat säilyneet vielä viiden vuoden jälkeen ja toteutus on hyvällä mallilla. 

Itse halusin yläasteella eläinlääkäriksi. Sen haaveen unohdin heti lukion ensimmäisenä vuonna. Sen jälkeen aloin haaveilla opettajan ammatista. Siitä onkin sitten ollut vaikeampi luopua. Vaikka koko ajan alan olla entistä varmempi siitä, etten halua työskennellä päivääkään opettajana, kouluttaudun edelleen aineenopettajaksi. Tämä sivuainevalinta ei tosin sulje minulta mitään pois. Toisaalta se on myös järkevä valinta, sillä sitten on ainakin yksi ammatti. Pitääkö tulevaisuutta koskevien päätösten kuitenkin aina olla niin järkeviä? Ja eikö ole yhtä lailla fiksua opiskella ainetta, josta on kiinnostunut ja jonka opiskelemisesta nauttii? Ei kai koulutus voi koskaan mennä hukkaan, vaikkei sitten tulisikaan koskaan tekemään varsinaisia "alan hommia".

Suurin stressin aiheuttaja tulevaisuuden suhteen on mielestäni työllisyystilanne, ja erityisesti se, kuinka monet siihen suhtautuvat. Kerrottuani jollekin oman pääaineeni, olen usein saanut kuulla kommentteja: "Voi, et tule ikinä pääsemään töihin!" ja "No ihan kivahan tuo muuten on, mutta työttömäksi kouluttaudut!". Kaikkein parasta tässä kaikessa on, että nämä kommentit ovat usein tulleet minulle lähes vierailta henkilöiltä. Aivan kuin tulevaisuuteni olisi kaikkien vähänkin tuttujen ongelma. Itse en ainakaan halua opiskella mitään vain sen vuoksi, että saisin hyviä töitä. Elämästä suuri osa vietetään töissä, joten on erityisen tärkeää saada tehdä sitä, mistä nauttii. Vaikka sitten vähän pienemmällä palkalla.

Monet ammatit kuulostavat paljon hienommilta, mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Tämän vuoksi opiskelupaikkaa hakiessa on hyvin vaikeaa tietää, millainen haettava ala oikeasti on. Usein vasta ensimmäiset varsinaiset opiskeluvuodet paljastavat, millainen juttu oikeasti on kyseessä. Selviää asioita, joita ei vain voinut hakuvaiheessa tietää. Toisaalta myös työelämä saattaa paljastaa, ettei kyseinen ala välttämättä olekaan itseä varten. Tässä vaiheessa vaatii erityistä rohkeutta myöntää, ettei haluakaan työskennellä loppuelämää ammatissa johon kouluttautuminen kesti viisi vuotta. Asian myöntäminen on kuitenkin mielestäni erityisen tärkeää. Sen ei pitäisi edes olla mikään iso juttu. Kaikkea vain ei voi tietää etukäteen ja muutokset ovat sallittuja. Tärkeintä on, että työ on sellainen johon todella haluaa mennä.

Itse olen parhaillani siinä tienristeyksessä, jossa pitäisi uskaltaa vaihtaa suuntaa. Pitäisi uskaltaa tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole välttämättä kaikkien mielestä fiksuja. Tämä vaihe on mielestäni kaikkein vaikein. Kun tietää mitä ei halua, mutta se mitä haluaa on toisaalta vielä epävarmaa. Pitäisi vain uskaltaa irroittaa vanhoista haaveista ja etsiä uusia, toteuttamisen arvoisia unelmia.

Kuvat: täältä