Neiti O. - ei kovin "cool" tyyppi

Housujen vetoketju auki, poskessa mansikkahilloa ja lopuksi vielä nenälleen kaatuminen kirjaston portaissa... kuulostaako tutulta? Edellä mainitut tapahtumat ovat vielä pieniä hassuja sattumisia "uncoolin" henkilön elämässä. Ne on helposti korjattavissa ja unohtuvat nopeasti. Pahempaa on kuitenkin aina luvassa...

Miksi jotkut onnistuvat saapastelemaan viikosta toiseen itseään nolaamatta? Minulle tämä tuntuu olevan aivan täysi mahdottomuus. Onnistun saattamaan itseni mitä kummallisempiin tilanteisiin, joista pakenen posken tulipunaisina. Kotona sitten vannon, etten enää ikinä mene ovesta ulos. Harmi vaan, kun eläminen kotoa käsin on tehty lähes mahdottomaksi. Aina on pakko palata rikospaikalle ja yrittää toivoa, että ihmiset unohtavat pian, kenen alushousut kiersivät koko luokan nähtävillä. (Tähän väliin on pakko todeta, että ne alushousut olivat puhtaat ja sattuivat unohtumaan muun liikuntapussin ohella luokkahuoneeseen: inhimillinen erehdys.)

Noloissa jutuissa pahinta on se, että ne tapahtuvat yleensä hyvin pienellä aikavälillä. On päiviä, kun kaikki menee tosi hyvin ja onnistuu välttämään kaikki nolot tilanteet. Tätä hyvää vaihetta saattaa kestää yllättävän pitkäänkin ja siinä vaiheessa usein uskoo onnen kääntyneen. Silloin taas pamahtaa! Paidan onnistuu sotkemaan aina silloin, kun on tärkeä tilaisuus alkamassa ja ei mitään mahdollisuutta käydä vaihtamassa tilalle puhdasta. Sitten, kun kävelee lavalle pitämään puhetta (likaisessa paidassa), kompuroi portaissa. Tarkoin harjoitellun puheen puolessa välissä huomaa, että mikrofoni on mykkä ja kukaan ei ole kuullut yhtään sanaa, vaan kaikki vaan hymyilevät hämmentyneenä. Tässä vaiheessa tekisi jo mieli karata itkien lavalta, mutta se vain pahentaisi tilannetta. Täytyy siis vaan kestää kunnialla loppuun asti ja toivoa, ettei kovin moni ole tallentanut tilannetta puhelimellaan (Kiitos vaan sille, joka keksi kamerapuhelimet!).

Vielä muutama vuosi sitten jaksoin punastella todella vanhojenkin asioiden vuoksi. Mietin, miten ikinä pystyn unohtamaan kaikki kömmähdykset, joita olen elämäni varrella tehnyt. Sitten ymmärsin, ettei minun tarvitsekaan. Kun kerta on todistettu, ettei minusta tule koskaan "coolia" tyyppiä, miksi jaksaisin edes esittää sellaista. En tule ikinä kävelemään kadulla niin, että joku erehtyisi luulemaan minua siistiksi ja rennoksi tyypiksi, joka seilaa tilanteesta toiseen ongelmitta. Minä olen se tyttö sen siistin tyypin vieressä, joka pyyhkii epätoivoisena kahvitahroja housuista. Turha sitä on piilotella. Sitäpaitsi elämäni olisi aika väritöntä ilman kaikkia kommelluksia, jotka jaksavat naurattaa kavereita vielä vuosienkin jälkeen. Olenkin siis päättänyt olla ylpeä noloudestani. Juuri se piilottelu tekee tilanteista vielä pahempia. Parempi vaan myöntää itselleen, että olipas nolo juttu, mutta mitä sitten. Sitä ei tosin tarvitse todeta ääneen: "Vähä noloa!" ei ole paras repliikki, kun kävelee takana olevan ihmisen varpaille, vaan pelkkä "Anteeksi!" riittää aivan hyvin.